(photos can be found here)
La 20.3.2004
Reissu alkaa ihan ok Blue 1 (SAS) -lennolla klo 6.45 Turusta Tukholmaan, siitä ei kummempaa kerrottavaa. Siellä parin tunnin odotus, ja sitten vajaan yhdeksän tunnin rupeama Chicagoon. SAS:n Airbus A330-300:ssa oli keskirivin käytäväpaikalla jokseenkin riittävät olot näinkin pitkäkoipiselle. Plussaa sijaintipaikasta, joka oli vessan vieressä. Siitä syystä ei takana ollut kenenkään istumapaikkaa, vaan väliseinä, joten selkänojaa sai huoleti säädellä. Miinusta sijaintipaikasta, joka oli vessan vieressä. Nukkumisen keskeytti yleensä viimeistään wc-asiakas läväistessään lukon punaiselle. Viihdytyssysteemi oli ihan pätevä, 7 taalan kuulokkeilla sai kuultavakseen noin 10 musiikkikanavaa ja saman verran leffa- ja uutiskanavia. Jos ei ostanut kuulokkeita (joita voi käyttää kaikilla mannertenvälisillä SAS-lennoilla), kosketusohjattava paneelinäyttö (n. 15x20 cm) oli kuitenkin käytettävissä joka paikalla omansa (mm. niitä leffoja varten). Koneen keulassa ja alla oli kamerat, joiden kuvan sai myös näytölle, ja tietysti matkan etenemisestä kertovan kartan. Muonituspuolikin oli hoidossa, melkein koko ajan tungettiin jotain nenän eteen. Alkumatkasta tuli muistaakseni naksuja ja mehua, lounaaksi oli lihapullia, muusia, puolukkaa ja salaattia, jälkkäriksi suklaakakkua, teetä ja kahvia, loppumatkasta tuli pitsaslaissia, mehua, kahvia ja teetä. Kyllä siinä nyt yhden reissun noilla eväillä tekee. Saattaa olla, että unohdinkin tässä jotain. Aijuu, karkkipussi ainakin tuli jossain vaiheessa.
Chicago, IL
Ensimmäinen varsinainen jännityksen paikka oli Chicago, jossa vaihtoaikaa oli lentojen aikataulujen mukaan vain 90 minuuttia. Ja tästähän vähennetään heti kättelyssä maahantuloviranomaisten, matkatavaroiden hakemisen ja tullin viemä aika. Maahantulovirkailija esitti oletettavasti vakiokysymyksensä "how are you doing" ja sitten että business vai pleasure, minne menet, kauanko olet ja mitä siellä teet. Ei ongelmia, lentoemännät jakoivat tarvittavat lomakkeet, vihreän ja sinivalkoisen, koneessa jo ennen puolimatkaa, täyttöohjeet olivat istuimen taskussa. Virkailijoita oli kentällä useita, joten jono purkautui suhteellisen nopeasti.
Sitten matkalaukkua odottamaan. Tietysti omani tuli lähes viimeisenä (ainakin tuntui siltä), mutta tulipa kuitenkin (toisin kuin myöhemmin...). Tullilla ei ollut kysyttävää, eli sitten vain metsästämään paikkaa, jonne laukkuni jätän samantien taas kuljetettavaksi ennen toiseen terminaaliin siirtymistä. Heti ensimmäinen virkailija, jolta kiireessäni kysyin tilannetta, sanoi että tähänpä juuri. Uskomatonta. Ja sitten nopsasti ulos ja ylös junaa (tms. kiskovälinettä) odottamaan, se kulki terminaalien väliä. Tämä Euroopan lento tuli siis eri terminaaliin, kuin mistä kotimaan lennot lähtevät.
Siirtyminen kävi aika nopsasti, ja taas terminaalissa turvatarkastukseen. Tällä kertaa mentiin pidemmän kaavan mukaisesti käsimatkatavarani kanssa, ja läppärit ja laturit piti sivummalla purkaa kaikki esille, kun niitä sohittiin jollain taikasauvalla. Mitään ei sitten kuitenkaan löytynyt, joten matkani jatkui, juoksujalkaa hakemaan lähtömonitoria. Portti E2a, okei, sinne, ja suoraan Unitedin virkailijan luo. Kello on jo sata (paikallista aikaa about 13.35, lähtöajan ollessa 13.40), periaatteessa lähtöselvitys on jo speksien mukaan suljettu. Vaan eipä hätää, neiti katsoi lipun ja toivotti jatkoon. Minä sitten innoissani kiirehtimään ovea kohti, kunnes tajusin, että eihän täällä mitään ovea ole auki. Taas neidin luo, joka sanoo: "7422 on myöhässä, pysykää lähistöllä tilannetta seuraamassa."
Samaa sitten sanottiinkin seuraavan kolmen tunnin ajan, infotaulun lähtöaikaa siirrettiin pikkuhiljaa 10-30 minuutin paloissa koko ajan eteenpäin, ja välillä virkailija kuulutti tilanteesta. "Stay near the gate." "Aircraft is being fueled, it is ready any minute now." No, saman portin Tulsan lennon odottajat olivat hekin äimistyneitä, kun heidän lentonsa lähtöaikaa hilattiin kertalaakilla 1h 30min eteenpäin, mitään sanomatta:-) Näin toimii siis United Airlines, tai oikeastaan United Express, mutta samaa lafkaa kai kuitenkin.
Lopulta saatiin kone kuntoon ja portti auki, ei muuta kuin koneeseen. Kooltaan kone oli samaa luokkaa Turun linjojen koneiden kanssa, varmaan jotain 60-80 paikkaa (Canadair jotain oli kone). Paikkojen kanssa oli jotain epäselvyyksiä kanssamatkustajilla, ja lopulta tuli sitten portin virkailija kuuluttamaan, että nyt on yksi liikaa, onko vapaaehtoisia jäämään pois. Välittömästi yksi kaveri ilmoittautuikin, ja tälle virkailija lupasi heti paikan seuraavalta lennolta ja lisäksi menopaluu-vapaalipun päälle. Pilotti vielä esitti selityksensä viivästymiseen ja vakuutti, että teknisesti kaikki on kunnossa. Jotain häikkää heillä kai oli tankkauksen kanssa, ja tankit oli jouduttu tyhjentämään kesken kaiken, blaablaa jotain sellaista. Matka pääsi pienen kiitoradoilla pyörimisen jälkeen taas jatkumaan. Väsymys oli tietysti jonkinmoinen, tässä vaiheessa kotoa lähdöstä oli aikaa noin 19 tuntia, ja niinpä pilkkiminen alkoi jo kiitoradan puolella, ja tuloksena oli se, että jäin sitten ilman lennon tarjoilua, joka vieressä istuneen pikkupojan jättämien merkkien perusteella oli pillimehu ja sämpylä. En jaksanut pyytää lentoemännältä (tai oikeastaan -isännältä) sitten enää mitään, vaan jatkoin torkahtelua.
Jacksonville, FL
Pimentyneen illan Jacksonvilleen laskeuduttiin joskus 19.20 paikkeilla paikallista aikaa (UTC-5, eli noin 2.20 Suomen aikaa). Terminaali muistutti enemmän hotellien aulatiloja, oli pehmeää mattoa ja palmuja ja sensellaista, kiireettömän oloista meininkiä. Kiireettömältä vaikutti myös matkatavarahihna, sillä laukkuja tuli harvakseltaan, mutta kaikki saivat kuitenkin laukkunsa. Ainiin, PAITSI minä ja kaksi muuta matkustajaa. Tämä näytti faktalta viimeistään siinä vaiheessa, kun hihna oli ollut pysähdyksissä jo hetken aikaa ja sitten sulkivat vielä hihnan rullaovenkin. Arghhh!!! Unitedin matkatavaratoimisto oli onneksi auki, ja täytin lomakkeen, jossa tietysti kuvasin matkalaukun ulkoiset seikat sekä matkareitin, ja vielä oman asumispaikkani eli hotellin osoitteen. Tämä olikin sitten taas yksi jutun aihe, tästä lisää myöhemmin. Tytin neuvoista johtuen (huolimatta?) olin onneksi pakannut käsimatkatavaraani survival-tavaraa sen verran, että paniikkia ei päässyt syntymään. (Hänellä oli edellisellä USA-visiitillä matkalaukut menneet Kanadaan.) Hatutus oli kuitenkin melkomoinen, kun kerran tiesin matkatavarani päässeen Chicagossa oikeaan jatkopaikkaan, ja konekin oli kolmisen tuntia myöhässä, joten olisi sen nyt luullut ehtineen mukaan. Asialle ei kuitenkaan voinut mitään, joten seuraavaksi vuokra-autoa hakemaan.
Auton saaminen meni suhteellisen kätevästi, ja sain papereiden teon jälkeen avaimet käteen, sekä ohjeet auton löytymiseen hallista. Tässä vaiheessa pääsin oikeastaan ensimmäisen kerran ulkoilmaan Turun jälkeen, ja olipa se henkäys! Ilta oli siis jo pimentynyt (Floridassahan ei tunneta keskiyön aurinkoa), mutta lämpöasteita oli varmaan jotain 25. Which was nice. Auto löytyi hallista, rattiautomaattivaihteinen Chevrolet Impala. Mikäs siinä, kivan oloinen peli. Ei liian iso, mutta ei liian pienikään. Kaarinalta saamani lainakartat olivat tietysti (duh!) matkalaukussa, joten Aviksen yhden sivun kartan perusteella sitten ajelemaan. Eipä sitä oikein isompaa karttaa pystyisi lukemaankaan yksin. Lentokentän liittymäteiden jälkeen suoraan Interstate-95:lle, ja sitä sitten posottamaan etelään, kohti Jacksonvillen keskustaa.
Liikennesääntöjen kanssa koitin noudattaa tervettä järkeä. Yksi huomattava ero suomalaiseen liikenteeseen verrattuna tuli heti esiin: punaisissahan saa kääntyä oikealle, kunhan ensin pysähtyy. Tai no, pysähtyy ja pysähtyy, kunhan hiljentää edes hiukan. Näin se näytti toimivan. Nopeusrajoituksista ei ollut hajuakaan, nimittäin esim. valtateiden liityntäkaistoilla ei tosiaan ole mitään merkkejä nopeusrajoituksesta, ja seuraava merkki itse valtatiellä on todennäköisesti mailin päässä. No, muun liikenteen nopeudella vaan, ainakin siihen rajoitusmerkkiin saakka. Rajoituksilla taas ei ole mitään erikoisia luokkia, vaan rajoitukset saattaa mennä tyyliin 35-45-50-55-65 jollakin tieosuudella.
Sain kruisailtua niin pitkälle, että löysin Extended StayAmerica -hotellin. Helpottuneena vedin auton parkkiin, otin käsimatkatavarani ja marssin respaan. Tyttö oli hämmästyneen näköinen, kun kerroin nimeni ja sanoin, että pitäisi olla varaus. Sitten katsottiin tarkemmin matkatoimiston varauspaperia. Turkanen! Kaupungissa on (ainakin) kaksi Extended StayAmerica -hotellia, ja mun varaukseni on just siihen toiseen, joka ei sitten olekaan niin kätevällä paikalla! Tämä ei tullut pieneen mieleenikään, varsinkin, kun muistan maininneeni matkatoimiston virkailijalle tämän hotellin katuosoitteen. Tämä kyseinen hotelli kun on varsin kätevästi suoraan kampukselle johtavan Skyway-kulkupelin varrella, ja kohtalaisen lähellä keskustaa muutenkin.
Olen siis myöhässä, ilman matkalaukkuani, ja väärässä hotellissa. Kello on noin 21.
Virkailija oli aivan käsi tien neuvomisessa, ja hän soitti siihen toiseen hotelliin, että miten heille ajetaan. Sain ohjeen, että ajan I-95:ä etelään, kunnes tulee Lenoir Avenue (hotellin sijaintikatu). Valtatielle liittyvien katujen nimet kun on kylteissä hyvin merkitty. Menee kuulemma alle vartti. Minä sitten takaisin I-95:lle, ja posottamaan etelään. Liittymiä tulee ja menee, mutta missään ei Lenoiria, lähellekään. Nopeusrajoitus sen kun kasvaa (muistaakseni), ja seutu pimenee, nyt ollaan jo selvästi kaupungin ulkopuolella. Tie on siis paikallinen moottoritie, joten U-käännöstä ei tosiaankaan pysty tekemään, ja liikennettä piisasi ihan reippaasti koko ajan. Liittymiä ei ollut.
Sitten tuli merkki, että "Rest Area 1 Mile, Next Rest Area 32 Miles", tai jotain. Kyseessä oli vielä kyltin mukaan vartioitu alue, joten sinne vaan katsomaan. Siellä oli enimmäiseen koirantaluttajia, eikä kartta kertonut oikeastaan mitään. Sitten hoksasin parkissa pimeänä (mutta kuitenkin lähtövalmiina) seisovan maasturin, jonka kyljessä luki jotain Patrol, en nyt muista enää mikä patrol se oli, mutta siitä ajattelin saavani apua. Istuihan siellä polliisihenkilö, joka heti kyselemään ystävällisesti, että Sir, miten hän voisi auttaa. Kyselin seuraavaa liittymää, jossa voisi tehdä U-käännöksen, ja sellainen olikin kuulemma luvassa heti mailin päässä. Kerroin etsiväni hotellia mainitusta katuosoitteesta, ja Officer hakikin takakontista karttakirjan osoitehakemiston, ja paikallisti kohteen kartalta. (Sympatiapisteitä sain, kun siinä ohessa mainitsin matkalaukkuni katoamisesta.) Lenoir Avenue ei todellakaan ollut mikään I-95:n liittymätie, vaan Butler Avenue, ja siitä sitten Lenoir on ihan vieressä. Ja sinnehän on sitten matkaa takaisin päin ehkä 6-7 mailia.
Siispä takaisin eteenpäin, ja seuraavassa liittymässä kierros valtatien ali, ja taas kohti Jacksonvilleä. Butler Avenue löytyikin hyvin, ja siitä sitten löytyi Lenoir Avenue. Alueella olikin hotelleja enemmänkin, kaiken maailman Innit siinä oli, ja löytyipä lopulta Extended StayAmericakin. Taas auto parkkiin, ja odottamaan seuraavaa ongelmaa. Sellaista ei tullutkaan. Sain huoneen avaimen suunnilleen suoraan käteen ilman mitään vedätyksiä (soittelu edellisestä hotellista auttoi kai asiaa), kellon ollessa yli 22 (eli noin 24 tuntia kotoa lähdön jälkeen). Eipä siinä kummempia tehnyt mielikään enää hääräillä, varsinkaan kun en suihkun hanasta vielä tuolloin keksinyt, millä sieltä saisi lämmintä vettä. Jotenka nukkumaan.
Su 21.3.2004
Sunnuntaina sitten vuorossa aamiaismetsästystä, ja myös matkalaukkumetsästystä. Soitto siihen toiseen ExtStayAm-hotelliin paljasti, että lentoyhtiöstä olikin soitettu ja kysytty Leinio-nimistä henkilöä, eikä heillä tietysti tunnettu minua. DUH! Ja enkös minä pyytänyt illalla (tässä omassa hotellissani) virkailijaa ilmoittamaan siihen toiseen hotelliin, että Leinio on sitten täällä, jos kentältä kysytään! Unitedin puheohjattu (kivasti toimi, muuten) puhelinvastaaja ei osannut kertoa Leinion kadonneesta (anteeksi, viivästyneestä: "say: delayed bag") matkatavarasta mitään, joten lähdin lähi-Waffle Housessa tehdyn murkinoinnin jälkeen taas kruisailemaan, takaisin lentokentälle. Tavaratoimisto oli kiinni, mutta ikkunasta näin oman laukkuni heti oven pielessä. Jess! Ja samassa tuli virkailijakin, joka kysyi, että kaipaanko jotain, ja sanoin että joo, tuota tuossa. "Okei, ota sitten siitä." Ei kysynyt mitään, otti vain lappunsa pois laukun kahvasta, ja minä poistuin laukkuni kera. Autossa tsekkasin, onko kaikki kunnossa. Mitään erikoista ei ollut, mutta sisällä oli kyllä TSA:n (Transportation Security Administration) lappu, että laukku on tutkittu. Mikäs siinä, vaikka olinkin jättänyt muovailuvahan ja herätyskellon (perunajauhosta puhumattakaan) suosiolla kotiin. Sainpahan tavarani.
Ilman tätä välipäivää ei mistään olisikaan tullut mitään, matka kesti sen verran kauan, ja vielä aikaeron vaikutus päälle.
To 25.3.2004
Niin, mitäs varten yleensäkin täällä olen? Kurssilla, suorittamassa Cisco Networking Academy Program -koulutusohjelmaan kuuluvan Fundamentals of Network Security -tietoturvakurssin opettajakoulutusta. Syksyllä pyörähtää sitten tekulla käyntiin opetus aiheesta. Kurssi kestää 10 päivää eli kaksi viikkoa (ma-pe), ja on oikeastaan aika kova paketti. Esitietovaatimuksina pitää tietää yhtä sun toista tietoliikenneasioista ja syvemmältikin, koska muuten ei tietoturvanäkökulmaa edes pystyisi saamaan asioihin. Laitepuolella on tähän asti käpistelty reitittimiä, ja ensi viikon aiheena on PIX-palomuurit. Tunnit alkaa aamulla kahdeksalta, ja tähän asti ollaan oltu koululla joka päivä iltaan saakka tekemässä hommia. Mielenkiintoisia juttuja joka tapauksessa. Paikan valintaan vaikutti kurssimaksut sekä korkeatasoiseksi tiedetty opetus tässä oppilaitoksessa (Florida Community College at Jacksonville, FCCJ), meiltä on pari opettajaa aikaisemmin käynyt täällä omilla kursseillaan, ja saattaa tänä vuonna pari muutakin opettajaa käydä pätevyyttä parantamassa täällä.
Hotelli on ihan siisti. Täkäläiseen tyyliin paikallispuhelut ovat ilmaisia, joten hotellilta on voinut läppärillä ottaa yhteyksiä kampuksen soittosarjaan. Verkossa tehtäviä välikokeita onkin yhteensä 25 kpl kurssissa, joten niissäkin saa menemään iltaisin aikaa. Hotelli ei nyt sitten ollutkaan lähellä kampusaluetta, matkaa tulee kymmenisen mailia. I-95:llä se menee kuitenkin sujuvasti. Näyttäisi myös siltä, että ruuhka on aina aamulla kaupungista poispäin menevällä puolella, ja iltapäivällä taas päinvastoin, joten kaikki 3-5 kaistaa vetävät hyvin kulkusuuntaani.
Pe 26.3.2004
Kurssipäivän ohjelmassa oli ekan osion skillssi eli skills-based lab, labrakoe, jossa katsotaan, jäikö jotain mieleen. Kuvitteellisen firman tietoturvaohjeistuksen pohjalta piti konffata reititin kuntoon (mm. syslog, ntp, nat, ipsec). Se meni aika nätisti ja nopsasti (kun ei Windows-palvelimen aiheuttamaa ylimääräistä ongelmaa oteta lukuun, boottaus auttoi siihenkin), joten Cheryl-opettajalta sai palkkioksi kunnon halauksen ja luvan lähteä viikonlopun viettoon, kello oli noin 10.30:-)
Sarjassamme "vieraan kulttuurin kokemuksia" seuraavaksi: auton tankkaus. Tsekkasin tilannetta ensin huoltiksen pihalla, ja totesin, että ihan suomalaiseen tyyliin menee, ensin tankataan ja sitten käydään sisällä maksamassa. Eipä siis muuta kuin auto mittarille ja pistooli esiin. Okei, se hinta. Näytti maksavan noin 1.7 taalaa yksiköltä, joka ilmeisesti oli gallona. Paljonkohan se on? Ei hajua, eikä nokialaisen muunnosohjelmakaan tuntenut yksikköä. Siispä tarkistus lompakkoon, noin 15 taalan edestä ajattelin tankata, ja numerot alkoivatkin juosta mittarissa. Olin käsittänyt, että jenkeissä bensa on halpaa, joten oletin saavani tuolla summalla ihan kivasti ainetta tankkiin. Kaikki hyvin, kunnes homma pysähtyi lukemaan 4.89 dollaria. Koitin kaikenlaista, mutta ei auttanut, pumppu pysyi hiljaa. Sitten tuli kuulutus, josta sain selvää vain sen verran, että ykkösmittaria se koski, ja siinä juuri olin. Myyjä näytti jotain viittovan ikkunassa, että sisälle sieltä, joten laitoin pistoolin pois ja korkin kiinni, ja kävelin sisään jonoon muiden asiakkaiden perään. Lopulta tuli vuoroni, ja myyjä selitti jotain viiden dollarin prepaid-jutusta. Olin ihan ymmälläni, että onko tää nyt joku juttu, että pitää maksaa etukäteen, muuten saa vain viidellä taalalla. Lopulta sain asiaan selityksen. Aikaisempi asiakas oli tullut sisään ja pyytänyt viiden taalan etumaksua ykkösmittariin (en tiedä mistä syystä ja miten se systeemi sitten toimi), mutta oli sitten kuitenkin kurvannut kuutosmittariin (toisessa päässä kenttää), ja tankannut siellä. Niinpä sinne ykkösmittariin oli jäänyt viiden taalan saldo, ja juuri tuossa välissä olin ehtinyt aloittamaan oman tankkaukseni, ennen kuin myyjä ehti korjaamaan tilanteen. No, maksoin sen 4.89 pois, ja menin tankkaamaan lisää. Ja sitten taas maksamaan. Myyjä pahoitteli vaivaa, mutta mitäs siitä. Ehti kuitenkin saamaan mut taas ymmälleni.
Niinjuu, se gallona. Googlen mukaan US-gallona on 3.785 litraa, ja "tavallinen" gallona 4.546 litraa. Bensa siis maksoi noin 1.7/3.785/1.21 = 0.37 euroa per litra.
Ti 30.3.2004
Jahas, pari päivää enää kurssia jäljellä. Viikonloppu oli kovasti aurinkoinen ja lämmin, kuten valokuvistakin (ainakin joistakin) näkyy. Ajelin vähän siellä sun täällä, ja pitihän Atlantin rannallakin käydä katsomassa. Mitään radikaalia kerrottavaa ei tainnut jäädä mieleen, kumma kyllä. Niinjoo: amerikkalaiset karkit ovat pahoja, yleisesti ottaen. Jotenkin luulen, että seuraava tarinantynkä tallentuu vasta koti-Suomessa, kun olen jossain vaiheessa selvinnyt takaisin. Chicagossa (joka on taas vaihtokenttänä) on suunnilleen koko tämän ajan ollut lennot myöhässä erilaisten sääilmiöiden vuoksi. On siis syytä olettaa, että jokin pahin tapahtuu perjantaina, kun mun pitäisi siellä olla liikkeellä. Ja eiköhän se matkalaukkukin tule jossain vaiheessa sitten perässä kotiin. Kunhan vaan pääsen itse Tukholmaan saakka, sieltä sitten jo melkein ui kotiin, jos lento jättää.
Su 11.4.2004
Kotona on oltu jo reilu viikko, mutta vasta nyt sain inspiksen kirjoittaa tämä loppuun. Kurssi tuli suoritettua menestyksekkäästi, loppukokeet sain tehtyä aprillipäivänä, joten takaisin lähdin perjantaiaamuna paikallista aikaa. Kotimatkalla ei ollut mitään kummempia kommervenkkejä. On tuo lentomatkailu kyllä oma taiteen lajinsa sinänsä, että asiat hoituu. Kun menomatkalla sain jo Turussa paikat kaikkiin kolmeen lentoon, tulomatkalla pelattiin lento kerrallaan. No, Chicagon lähtöselvityksessä sain sentään Turun lennon paikan, mutta itse Tukholman lentoon paikat jaettiin vasta portilla. Niin ja tosiaan, Chicagossa piti erikseen odottaa tunti SAS:n lähtöselvityksen avausta, että sain asioita eteenpäin, kun menomatkalla ei ollut mitään vastaavia kikkailuja, aina sai mennä suoraan portille lipun kanssa. Matkatavaroiden kanssa taas meni päinvastoin, eli menomatkalla piti tavaroita roudata itse parisataa metriä Chicagossa hihnalta seuraavaan selvitykseen, kun taas paluumatkalla selvitys tehtiin Jacksonvillen kentällä suoraan Turkuun saakka. Oli se vain yllätys, kun oma matkalaukku saapui kuin saapuikin Turun lentoaseman massiivisen saapumishallin hihnalta samasta koneesta millä itsekin tulin!
Paluumatkan lennot olivat ajallaan. Chicagossa melkein jo unohti, että vielä ollaan ameriikan puolella, kun portilla terminaalin ikkunasta näkyi SAS:n kone, pöydillä ja penkeillä oli suomen- ja ruotsinkielisiä lehtiä, henkilökunta oli skandinaavisen näköistä, ja muut matkalaiset puhuivat lähinnä ruotsia. Jalkatilaa sattui koneessa olemaan taas yli normaalin, kun olin Economy-luokan ensimmäisessä rivissä, jonka edessä oli Economy Extra -luokan penkit erilaisella penkkijaolla, joten siinä mun rivissä oli jätetty hieman enemmän tilaa eteen. Ei huono yllätys. Viihdekeskus ei tosin sitten ollut edellisessä selkänojassa, vaan piti erikseen kääntää esiin penkkien välistä, joten se oli käytössä hieman hankalampi ja tiellä.
Sää oli Turussa saapumisen aikaan lauantaina puoliltapäivin kirkas ja aurinkoinen, joten aivan hirvittävää kontrastia ei syntynyt, vaikka lämpötila olikin alhaisempi. Ja kun se matkalaukkukin tosiaan tuli perille, siinähän sitä sitten reissu oli ohi. Voisi sitä lähteä toistekin!
Kuvat löytyvät nyt täältä, vähän kätevämmällä systeemillä. Kuvatekstejä lisäilty joihinkin kuviin.
Markku, 11.4.2004